Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.
Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta, puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.
— Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!
Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan oikeassa.
XV
Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.
Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin, vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut. Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle, on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen. Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin niin paljon. Sitä paitsi… kun tällainen piinallinen tapaus… hän tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.
Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu menee suoraan satimeen.
Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.
Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee, sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle asialle.