— Vai niin, — sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. — Vai niin te olette aikonut järjestää asian.
— Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
— Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.
— Tarkoitin… otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten, kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin…
— Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa, ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.
Frans Eriksson kalpeni.
— Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, — myönsi hän.
— Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.
Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.
— Kun näin teidät ikkunasta, — jatkoi hän, — ajattelin ensin yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.