Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota rohkeutensa.
— Suokaa anteeksi, — sanoi hän vaisulla äänellä, — mutta minä luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.
— Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?
Erik Wegener veti hanan vireeseen.
Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin, lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.
— En ota tätä askelta omasta tahdostani, — sanoi hän.
— Kenen sitten?
— Sukuni.
— Teidän ei kannata puhua suvusta.
— Niin, — teidän käsittääksenne. Isäni…