— Suokaa anteeksi, herra Eriksson, — nyt on vain kysymys kahdesta vaihtoehdosta.
Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki valintansa.
— Tietysti minä valitsen edellisen, — sanoi hän ja koetti hymyillä.
— Omasta tahdostani minä tietysti en…
— Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje kirkkoherranvirastoon.
Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.
Frans Eriksson kirjoitti.
— Joko minä nyt saan mennä? — kysyi hän sitten.
— Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.
Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.
* * * * *