Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain itki.
— Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, — sanoi Esteri, — että tällainen järjestely on kaikkein paras.
Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei tahtonut häntä enää nähdä.
— Rakastatko sinä häntä vielä? — kysyi veli synkästi, ja vaimon kasvot punastuivat.
— Voi, en, en.
Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt
Esterikin, Hannukselan tytär.
— Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa laillisen isän.
Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin sisar antautui.
— Tehkää mitä tahdotte, — sanoi hän.
Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.