* * * * *
Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.
Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu
yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan
Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.
On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin yksinäisyydessään miettimistä.
XVI
Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään. Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin ihmiset.
Minkä tähden, miksi?
Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman johdonmukaisesti.
Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin tärkeinä ja suuriarvoisina.
* * * * *
Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista, ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä ylimääräisiä nöyryytyksiä.