Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.
Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat hymynhäiveen.
Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta, ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut, ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä lukuun suunnitelmissaan.
— Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, — päätti hän. — Ja sitten äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä, luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee, mihin koko meidän työmme tähtää.
Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan? Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut, että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta. Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi, vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä hän uhraisi niin kernaasti.
Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii
yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.
Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,
Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.
Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa loppuun.
— Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? — kysyy Esteri. — Vai onko taas joitakin… ikävyyksiä?
Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä tunne.
— Ei toki. Istun tässä vain muuten, — vastaa hän ja asettaa vainionsa istumaan sohvaan.