Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille nousee ohut puna.
— Tarkastelin sinua lampunvalossa, — virkkaa hän. — Sinä olet vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.
— Hm…
Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset ovat herkimmät ja hempeimmät.
Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin itsestään.
— Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, — sanoo hän katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua vaivaa…
Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.
— Ei, — vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.
— Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin…
Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.