Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.
Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia, joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin. Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää, ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.
Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään. Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän — pojasta näytti: pelästyneen — katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä surukirje.
— Häiritsenkö minä sinua? — kysyi hän hiljaisella äänellä, valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan sopivampaan aikaan.
Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen — oma äitinsä.
— Ei suinkaan, — huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista…
Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt, tarvitseeko äiti mitään!
Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.
— Veljeni… enosi, piti minun sanoa, — aloittaa hän, — on kuollut ja minä menisin kernaasti…
Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun. Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen, ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki: