— Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, — lopetti kunnallisneuvoksetar.
Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:
— En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.
— Komeahan se on, — myönsi mies.
— Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia, ellei satatuhatta markkaa rahaa.
— Kuinka se on mahdollista! — huudahti Erik Wegener kalveten. — Ne olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.
— Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain asiamies ne rahat äidillesi antoikin.
— Vai niin, — sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.
— Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. — Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.
— Hm…, — hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.