— Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä lähteä.
— Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain vihille ja sillä hyvä.
— Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.
— Sillä tavalla.
Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan vanhentunutta hänessä vain oli.
Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.
Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi, oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty, kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen, sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille ja lähimpiensä kieltäymyksille.
— Nousee se, Peuraniemi, nousee.
Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.
Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.