Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan, mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa. Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta ole kirjojansa lukenut.
Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää. Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen, mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.
Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee. Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen rannoille ja tanssineet kalliolla.
— No mitäs siihen nyt sitten?
Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee miehilleen.
— Mylly ja kotitarvesaha, — vastaa hän.
— Jaa.
Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.
— Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari ohimennen.
— Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt… tuota… herrako se…?