"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."
Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin, syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.
"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.
"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."
Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla. Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. — No, mikä siinä sitten on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä suunnitelmaa.
Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.
— Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.
— Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.
— Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.
— Sanos… Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?