— Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.
— Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, — myöntää Lunkreeni. No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän, Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy. Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei yli kahden ja viidenkolmatta.
Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin sellainen metsä?
— No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja omiksi tarpeiksi? Hä!
— Eipä tottakaan.
Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa, saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän? Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa kyllä tarvitaan.
— Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon velkaa?
Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa lapsiakaan tehdä.
— Jos lie muualla vika? — nauraa joku.
— Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja valkoisena, että älä tule. — "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.