Kuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä. Aamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi, onhan tuo ennenkin mennyt.
Mutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin maata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys kävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt ottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se tavallisesti on asettunut.
Tällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi hetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan pitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on tullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.
Silloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä lainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat tyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.
Väet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä ja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan vaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt uutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta huoneeseen.
— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.
Mies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä ajoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan ja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä, jotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen ajatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän ei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä hänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden alku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja esimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa olla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti vyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään ollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään täältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä anteeksi sen, mitä ei ole voinut.
— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.
— No, kyllähän se… vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,
Iina.
— Sano vaan.