Isäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan katseen.
— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.
— Älä nyt… En minä pelästy.
— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa puhutuksi.
— No en…
— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet pian jälessä… Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen… Nyt on sitten minun vuoroni…
Emäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät ja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän lepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus nuoruudessa.
— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä puhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.
— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa pyyhkien kyyneliä silmistään.
— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.