— Mutta jos…
— Ei, anna olla. Tuota… niille köyhille siellä kotikankaalla…
— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.
Hilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin seiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla sanomatta.
— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen sanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä… tiedäthän?
— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu… Saahan hän sen kuitenkin…
— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.
— Mikset ole ennen?
— Ei ole tullut… Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen syytä. Hyvä muisto jää…
Taas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset vaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa kuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys, toisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta nyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.