— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan ollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi… Hyvä on lähteä, sinua jää vain ikävä, vaikkei saisi….
Hilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein hymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa suonenvedontapaisesti kuolevan kättä.
— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin itsekseen, - merkillistä… Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset…
Tähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä voimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja vapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.
— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun hän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä ja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki hetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa ja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka ei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää kulkenut.
— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile…
Sitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.
Sisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät tuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta, talon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu samanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten, oli kaikunut Apukanselällä.