— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!
Örähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.
III
Kun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien kärrääjäksi Sörensenin sahalle.
Hilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi nyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei kotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä häntä koskaan siitä sanottavammin estetty.
— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen päähänpisto.
— Anna sinä Hilun… eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja itsehän tuo ansaitseekin.
Siihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän menisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä tulee jätkä.
Hilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset nimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja ollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan, että asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi, mistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä kirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut kouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin "koulurahoja ansaitsemaan" ja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus olivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa luettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia ihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin rakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista rikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa kylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo kaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu tankkasi iltakaudet.
— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei sinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain kuluu hukkaan.