Hilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista ensin kasvoihin, sitten sydänalaan.
Näky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet Hilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven maantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo ensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa sitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.
— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa raosta.
Hilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja valmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.
— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja pitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan, että loppuu halut…
Poikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin pirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se voisi mitä tahansa!
* * * * *
Sinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä iskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi kadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa hän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan tahansa.
Kun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti niinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.
Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten. Niinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus, kun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain hetken.