— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.
Tämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan. Eivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko panisi liikkeelle.
— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta juosta.
— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.
— Niin, mutta… Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku vähempiosainen.
— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu ovesta pihalle.
* * * * *
Hilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä katoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti sitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta siitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri arvon kuin esimerkiksi eilen.
— Istuhan, Hilu!
— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.