Näin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä tuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista jäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.
Lopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire ei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu yksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät posket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä, joutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä, mutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika jutteli maantiellä inittävällä äänellään.
— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.
— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.
Ja kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta. Mutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein hän, jotakin puhuakseen, kysyy:
— Missäs äitisi on?
— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.
Viimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja.
Iina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.
— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan
Arviiti tulee illalla.
Iina naurahtaa.