— Suututtaisiko se sinua sitten?
— Mitäpä se minua… Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.
Iina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.
— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.
Silloin Iina lyö kädellään pöytään.
— Olisit sanonut sille, että saatana… huutaa hän.
Nyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.
— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen, minkä tarvitsikin.
— Sinäkö se…? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin epäillen.
Hilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa asianlaidan.