Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta. Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui, niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä, joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.
Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa, kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No, mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.
Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä, Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää tulen ja alkaa sitten vintata vettä.
Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.
— Jokohan se nyt… ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee naapurin mökkiä.
Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden vinttaamista.
Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin… Nyt Hilta lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.
Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa. Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.
— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole viitsinyt… Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan… No, ei se niin kauheaa ole…
— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi… ei se tielle tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan…