Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen, minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.
Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.
Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.
VI
Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää mieltä ja sydäntä.
Kun olisi omaa maata!
Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi. Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.
Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät, olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan perillä.
Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.
Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt pahaistakaan rauhaa.