Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat. Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras, Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi, töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni, jolla on talo…
Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet raskas, kalsea tunne.
Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia. Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.
Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.
* * * * *
Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.
— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.
Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt enää, kun juhannuskin on näin lähellä.
Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin liian pitkiä kantoja et löytäisi.
— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.