Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja osasi asettaa sanansa sulavasti.
— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa nyt.
— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.
— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.
Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.
Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie, niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut saappaat.
— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten se loppu!
Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.
— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.
Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään jäntevä ruumis vavisten.
— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä on sovittu. Ja se on siitä poikki.