Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli luvatuksikin liikoja.
— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.
— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.
— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.
* * * * *
Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin. Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua, sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä kirkonkylän puolelle.
Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.
Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään. Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä… Tukinlaskukin on jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella soutelevan venekunnan.
Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään, vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi… Mutta mitäpä siitä.
Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti. Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän koetti salata hämmentymistään.