Ja Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään, lisää:
— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin, meinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit… he… On se Iina sellainen, että kestää…
* * * * *
Niinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu Iinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille ja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni laatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.
Santtu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että tarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden mennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan takaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.
Lähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta ei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita, kiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian ratkeaisi ja olisi ohi.
Ja viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika, sijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä. Ihmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan haalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.
Kulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää melkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja kuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa, asumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on samaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja kaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.