Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.
— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja pian kai siitä on apuakin.
— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.
— Eipähän ole tällä tiedolla.
Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät, totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.
— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.
Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin välipäätöksellä.
Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee, hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan, huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin, toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa. Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla myöskin tulevaisuutta.
— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta, toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?
Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta odottavankaan.