Hilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi. Saattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina. Voisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa… Hetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten päättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden hengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää taas aloittaa.
IV
Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.
Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän. Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian. Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.
Onhan se kuultu.
Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua hauskalta päästä joskus itse emännöimään.
— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.
— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.
Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.
— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —
Pian pystyy töihin sekin.