— No niin. Tervetuloa!
— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et puhu kenellekään.
— En. Hyvästi nyt.
— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli katselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?
— Kyllä kai.
— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu pappilaa kohden.
Onpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran häiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa ajatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista. Ei hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt kuin kahdeksan markkaa… Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi käsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin… Vaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat muutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan. Mutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä hän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin suhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki väärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.
Muuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada nähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä se kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee. Eipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on ollut.
Nimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän, virkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään. Vai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat parhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta saattaa se joskus lujalle panna…
Se on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se poikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies ja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.