— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen äänessään soi pieni epäluulo.
— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?
— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä viinahommissa… Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.
— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.
— Taitaa meitä vähän kiertääkin.
Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja turvautuu ompelukoneeseensa.
* * * * *
Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan. Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa, kuinka kauan täytyy olla työttömänä.
Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.
Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut. Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.