— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät innokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma. Lähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle, halkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi. Tuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa, jonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin kosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin into tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.
— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa
Santtu.
Hilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta ja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun toinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.
— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen.
- Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.
— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle kolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.
— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.
— Niin. Ei kai sitä uunitta… Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa.
Kumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.
— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu puhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas: päivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat miehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät ja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt… Jäin kuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin. Kolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa miehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.
— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi käsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt ottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan yli puolen viime kesäisistä.
— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt rikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta… Kuta enemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan sinäkin sitten jouduit.