Santtu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan veljen vastausta.
— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo enemmän itsekseen kuin toiselle.
Hilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee itsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi. Viimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti nimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä yritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän puristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä huomaisi.
Syrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti muuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot ovat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan silmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä, mutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä selvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa laitaa.
— Onko sinulla jokin vaiva?
Hilu nostaa kysyväisesti katseensa.
— Ei.
— No mitä sinä sitten? Kun olet niinkuin olisit etikkaa ryypännyt.
Hilu menee hämilleen eikä tiedä, mitä vastata. Saattaa veli pitää joutavuutena. Mutta viimein hän sanoo aivan kuin vasten tahtoaan, pakosta:
— Minä tuota ajattelin, että on tässä vähän… johdatusta, tarkoitan… Ei se muuten näin olisi mennyt… Tarkoitan, että Jumala… Moni on koko ikänsä turhaan yrittänyt…