— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni on aina ollut.
Viikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja uteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty tällaisia matkueita.
Tämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin, mutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli vapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty leikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus oli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat tahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen. Oltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin…
* * * * *
Nyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja puhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana isohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä saadaan ruveta muuraamaan uunia.
— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi viimein Santtu puhumaan.
Iina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona, omassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita ja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona, nuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.
Hilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa jokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui istua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa vastaamatta.
Viimein Hilu havahtui.
— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä siitä sakistakaan vielä tietää.