— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.
— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla…
Puhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua ahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.
Samanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden tunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun elettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin omissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta pian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet, täytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.
Heti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.
— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa täällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa…
— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.
— No tule, tule veikkonen…
Viimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän olikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu, kun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.
Aurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään heinään ensimmäistä kertaa…