VIII
Alasuvannossa eivät mitkään merkit osoita tipahtamista. Siellä tehdään työtä syrjäisen mielestä melkein liikaakin. Kirkonkylän isännät alkavat kohdella Hilua vertaisenaan, synkkä metsäherra pistäytyy parikin kertaa talvessa talossa ja muutamana päivänä kysyy Nurmivaaran talokas Liisaa pojalleen.
— Mitäpäs se minua liikuttaa, vastaa Hilu, - jos niillä sellaiset puheet ovat olleet.
Liisan meno ei oikein sovellu Hilun tuumiin. Pitää ottaa uutta työvoimaa, kalliisti palkattua. Nurmivaaralainen on neuvottoman näköinen. Samalla Hilu kuitenkin muistaa jotakin ja jatkaa:
— Menköön vain minun puolestani, jos tahtoo. Mutta minä sanon valmiiksi, ettei sitä sitten tarvitse köyhyydellä haukkua…
Mitä sitä haukkua! Eihän hän, Nurmivaaran isäntä, ollut tullut Rietille rahoja naimaan. Olihan se tiedossa. Mutta jos asiat muuten sopeutuvat, niin… Onhan sitä Nurmivaarassa olemista.
— Se on vain hampuusin tyttö, sanoo Hilu. - Minä ajattelen, että jos tuhannen markkaa rahaa… on se sen palkoissakin ansainnut… ja sitten lehmän ja nuoren…
Nurmivaaralaisen sänkinen naama paistaa ja ruskeahampainen suu on virnallaan. Ajelee kirkonkylän kautta kotiin ja kertoo, että kyllä se alasuvantolainen… On se kans…
Näin eletään Alasuvannossa päivästä päivään, mutta tapahtuu, että siellä joskus vietetään unettomia öitä.
* * * * *