Kuudankirkkaana helmikuun yönä paukahtelevat nurkat ja susien ulvonta kuuluu Astervaisen takaa. Ei saada taas nukutuksi. Pyssyt ovat valmiiksi ladattuina ja koira ulvoo surkeasti pihamaalla. Sopii pysyä vain porolaumojen kintereillä eikä tulla tänne, täällä pamahtaa… On ennenkin pamahtanut. Tarvitsee vain laskea moninkertaiset tapporahat ja räknätä nyljetyt nahat… Paras pysyä siellä Astervaisen takana!
— Hilu!
— Jaa.
Iina ei pitkään aikaan sitten puhu mitään. Painaa vain rehevän, lihavuuteen taipuvan vartalonsa lähemmäksi miestään.
— Etkö sinä saa nukutuksi? hän kysyy sitten.
— Kuuntelen tuota ulvomista. Tuntuu lähenevän…
— Eihän ne toki tänne…
— … tiedä niitä.
Pitkä hiljaisuus. Kuutamossa erottaa selvästi toistensa kasvot. Pitäisi puhua, nyt viimeinkin, muttei oikein tiedä, kuinka aloittaisi.
— Luuletko sinä, kysyy Iina viimein epäröiden, -luuletko sinä, että meille koskaan tulee mitään…?