Hilun on vaikea vastata.
— Eihän sitä tiedä… kuuluu lopulta hiljaisesti.
— Kyllä ei tule… kyllä minä tunnen sen… Iina rupeaa hiljaa nyyhkimään.
— Ei tule, jatkaa hän, — synnit ovat liian suuret. Muistatko: silloin kesällä, vähää ennen kuin lähdit, silloin kun se jätkä lauloi Apukan selällä, — se oli ensimmäinen synti… Ja sitten tämä Kallen kohta… Voi hyvä Jumala sentään…
— Älä nyt. Eihän se enää parane…
— Ei, mutta kamalaa se sittenkin on.
Tämä ei ole Alasuvannon kruununuutistalon ensimmäinen rauhaton yö.
Valvotaan ja pelätään eikä tiedetä, mitä pelätään.
Hilu puree hampaitaan yhteen. Pitäisi hänenkin puhua totuuden ja rehellisyyden nimessä, pitäisi puhua, vaan kun sisu panee vastaan. Liian paljon ottaa Iina yksin omalletunnolleen, mutta vikaa, ja paljon enemmän vikaa on hänessä, Hilussa.
— Älähän nyt viitsi, saattaa renkipoikakin kuulla, hän sanoo, mutta aivot ajattelevat toista.
Kuta pitemmälle hän ajattelee, sitä vaikeammaksi käy hänen olonsa,
ruumis alkaa hitaasti hiestyä ja vähä väliä täytyy muuttaa asentoa.
Mutta parempihan on puhua kuin saada iankaikkinen viha ja piina… Ja
Hilu tekee jyrkän päätöksen.