— Ethän sinä tiedä, Iina, hän aloittaa vaivalloisesti, — minunkaan synneistäni, tuota…
— Eiväthän ne minuun kuulu, mutta omani…
— Varsinkin alkuaikoina, kun lähdin kotoa… Ei se ollut kunnon elämää.
Juoduksi tuli ja pelatuksi korttia ja muutakin… huorien kimpussa…
Sairaalassakin olin… Oli se sellaista, että kauhistuttaa, kun
jälkeenpäin ajattelee…
Hilun tunnustukset eivät näytä tekevän Iinaan mitään vaikutusta.
— Kyllä minä sen arvaan, hän sanoo, - että sellaista se kai on ollut.
Mitäs sinä siitä enää…
— Niin, että minussa se päävika on, puhuu Hilu edelleen välittämättä
Iinan keskeytyksestä, - ei muusta puhettakaan. Sairaalassakin ajattelin
kaikenlaista. Ja onhan sitä sitten ollut ahneutta ja jos mitäkin.
Vanhemmatkin melkein unohtuneet…
— Kyllä sitä armon tarpeessa ollaan. Voi sentään!
Tämä yö kuuluu Alasuvannossa tuskien ja vaivojen merkeissä, puhutaan, valvotaan, Iina itkee, tehdään katumusta. Mieli on herkkänä ja synnintunto on suuri.
— Pitäisi puhua jollekin, sanoo Iina, - papille tai saarnamiehelle.
— Ei kai se siitä parane, vaan tehdään vain niinkuin tahdot…