— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.
— Ei saa.
Asia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee takkinsa nappeja.
— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja alkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi… kirkkoherran harkinnan mukaan.
Hän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee häntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:
— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy punastua.
— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.
— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien anteeksiantamuksen, sanoo pappi.
— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.
Ja sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle ja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole, mutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken olevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin, ennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun viimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee kaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel vieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on elämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän sitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin. Toiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä ja kiitollisuudesta.