Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.
"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!"
Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä, niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.
"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän.
Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.
"Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.
Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.
"Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.
Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida: selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään syrjähyppäyksen vasempaan.
Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.