Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen loppuisivat sanomiset Kreetasta.
Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen. Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja viettelijänä. Wilhelmi.
"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi…"
Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi sekaantuneet ajatukset.
"Wilhelmi… Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen."
Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.
"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin…"
Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.
"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se on tehty, eikä vahingossa… Ehdoin tahdoin… Ja se on herran poika eikä minkään kulkujätkän…"
Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan. Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita alas navettaan.