Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen, pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.
"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni… Eri tavalla minä ajattelin sitä vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin…"
Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän näkee ne kaikki edessään.
"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa."
"Se on sitten vale, että portto."
"Olethan jo kerran langennut."
"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin."
"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta…"
Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se nyt tapahtuisi pian… tappaisi… istuisi sitten linnassa ja jäisi loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.
Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan, odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.