* * * * *
Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.
"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!"
Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi, mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan korviin.
Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee ja vihloo kuin tulessa.
"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta…"
Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin. Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien sekaan.
"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään…"
Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa. Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä: helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se ennemmin tai myöhemmin.
Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.