Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo pitkään ja säälivästi Kreetaa.
"Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?"
Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.
"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi ajallisuudessa."
Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin salatakseen kyyneleensä.
"En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut sellaista…"
Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on, mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen puheensorina kuuluu tuvasta.
"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin… kuin teitte syntiä?" kysyy pappi vihdoin.
"On se kaksi kertaa kirjoittanut."
"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?"