Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista, ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju, joka vallitsee hänen kodissaan.
"Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään ympäri huoneen.
Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.
"Onko teillä asiaa?" kysyy hän.
"Olisi minulla päätirehtöörille… vähän… tuota", vastaa mies omituisen inisevällä, surkealla äänellä.
"Päätirehtöörille… Mistä te sitten olette?"
"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta… teidän puulaakin sahoja…
Minun nimeni on Jeremias Kähkönen…"
"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?"
"Ei… Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne… Lupasi soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille… Liekö sitten soittanut…"
"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?"