Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen olemuksensa näyttää vavahtavan.
"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen… Sanoi se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille…"
Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta, koivet poikki.
Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias
Kähkönen, vääntäytyy seisomaan.
"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn."
Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut yhdellä kertaa… Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän lasta…
"Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta.
Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.
"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra vuorineuvos odottaa".
Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa
Kähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse.
Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.