"Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi".
Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa sisään.
Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä, ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa olisi ketään muuta.
"Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.
Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut kävellä niin kovin paljon.
"Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias
Kähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.
"Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas.
"Joo, Jeremias Kähkönen…"
"Kiviluoman sahalta?"
"Niin, Kiviluoman sahalta…"